Siellä harjoitettu reaalisosialismi lupasi kommunismia, mutta merkitsi käytännössä kurjuutta enemmistölle. Virallisesti asiat olivat loistavasti. Venäjän presidentti kutsuikin taannoin Neuvostoliiton romahdusta geopoliittiseksi katastrofiksi.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) varoittaa kirjoissaan totalitarismista. Aleksijevitš vaikutti pitkään Valko-Venäjällä, mutta ei ole opposition edustajana ja toisinajattelijana enää tervetullut maahansa.

Hän on käsitellyt reportaasiteoksissaan muun muassa Afganistanin sodan, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja Neuvostoliiton lopun tavallisiin ihmisiin jättämiä jälkiä.

Se määritellään siellä myyttiseksi taisteluksi fasismia vastaan, mutta ikävä kyllä myöhemmän kylmän sodan myötä fasisteiksi luokiteltiin melkeinpä kaikki länsimaalaiset.

Viimeiset todistajat julkaistiin alun perin vuonna 1985 ja se toimi suorana jatkona kriittiselle ja kaupalliselle menestyskirjalle Sodalla ei ole naisen kasvoja. Myöhemmin Viimeisiä todistajia täydennettiin vielä uusilla haastatteluilla, kunnes se sai suomennoksessa näkyvän muotonsa.

Aleksijevitšin kirjaamat lyhyet, traumojen sirpaleisuudesta todistavat tarinat ovat musertavia.

Lapset luulevat, että sodassa tapetaan vain miehiä, mutta todellisuudessa kaikki joutuvat kärsimään. Kuten eräs todistajista sanoo: ”Yksinäisyyteni… Lapsuus meni minulta ohi, se katosi elämästäni. Olen lapsuudeton ihminen. Lapsuuden asemesta minulla on sota.”

Lapset menettävät vanhempansa joutuen orpokotiin, isovanhempiensa luokse, sairaalaan tai harvoissa tapauksissa jopa rintamalle. He loikkaavat suoraan aikuisuuteen siihen liittyvine kärsimyksineen.

Vielä sodan päätyttyä he kärsivät syvästä epäluottamuksesta: ”Saimme saman tien palan leipää ja säilykkeitä. Emme syöneet. Pelkäsimme, että onni loppuisi. Tuo mahdoton onni…”

Sotarikoksiin syyllistytään puolin ja toisin, mutta jaettu kokemus taistelusta isänmaan puolesta yhdistää kansalaisia. Vähästä annetaan toisille. Lapsia säälitään, joten heitä adoptoidaan ja heistä pidetään huolta esimerkiksi partisaanien toimesta.

Rakkaus jää silti kokonaisuutena toiseksi vihalle.

VIIMEISTEN TODISTAJIEN sisältämät muistelut vaikuttavat luotettavilta.

Yksityiskohdat, kuten pommitusten keskellä sokeritehtaaseen paniikissa juosseet ja sen sokerisiirappitankkeihin hukkuneet ihmiset, ovat todennäköisesti sekä liian kauheita että liian outoja keksityiksi.

Viimeisissä todistajissa kuullaan selviytyjiä. He ovat jääneet henkiin, joskin syvästi traumatisoituneina, sattumalta kohtaamiensa aikuisten hyvyyden takia. Edelliset eivät voi käsittää, miten ovat elossa.

Heidän muistinsa on valikoiva: ”Lapsen muisti… Lapsi muistaa vain pelon tai sitten jotain hyvää.”

Aleksijevitš on saanut vastata etenkin Venäjältä ja Valko-Venäjältä tulleisiin syytöksiin totuuden vääristelystä. Häntä vastaan jopa käytiin oikeutta Afganistan-teoksensa tiimoilta, kun jotkut siihen haastatellut henkilöt halusivat jälkeenpäin muistaa tapahtumat kunniakkaammin.

Äkkiä Afganistanissa oltiinkin oikealla – siis kommunismin – asialla, ja konflikti yhdistettiin suureen isänmaalliseen sotaan.

Aleksijevitšin mainitaan luoneen uuden kirjallisen genren, suullisen historian, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että hänen tekstinsä on avoimen subjektiivista. Kyse ei ole perinteisestä historiankirjoituksesta, vaan halusta antaa ääni vaienneilla ja vaiennetuille.

HAASTATTELIJA ei kommentoi kuulemaansa, eikä sille olekaan tarvetta. Traumoistaan avautumisella on monille selvästi helpottava vaikutus.

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa, sanotaan, mutta tässä tapauksessa päinvastainen on totta. Silti monet pysyivät hiljaa esimerkiksi säästääkseen omia lapsiaan: ”Se särkee hänen maailmansa. Maailman ilman sotaa. Ne, jotka eivät ole nähneet, miten ihmiset tappavat toisiaan, ovat kokonaan erilaisia ihmisiä.”

Aleksijevitšin rooli toimittajana näkyy siinä, että puheenvuoroja on lyhennetty ja tarkennettu niiden muuttamiseksi luettavammiksi. Pauli Tapion suomennos on jälleen moitteeton. Asiaproosa toimii, eikä sitä ole vaikea lukea kuin sen kipeän sisällön takia.

Todistajanlausunnot kietoutuvat ja sulautuvat toisiinsa tarinaksi sodaksi. Yksikään haastatelluista ei selvinnyt tapahtumista ilman vaurioita. Kontrastia sotaa edeltäneen huolettomuuden ja sen jälkeisen kivun välillä on vaikea kestää.

Viimeisten todistajien jälkeen ei tulisi mieleenkään tarttua aseeseen.